4.1.2022

Vuosi 2021

Monta mukavaa juttua sattui viime vuonna. Ja yksi iso suru kohtasi meidät myös. 

Vuotta leimasi jälleen korona. Se rajoitti matkustamista ja sosiaalista elämää, mutta siihen totuttiin jo edellisvuonna. Tulipahan viihdyttyä hyvin kotona ja metsässä. Aika normaalisti me koetettiin elää, joskin oltiin varovaisempia.

Alkuvuodesta saimme nauttia upeista talvikeleistä ja paljosta lumesta. Nautin ihan suunnattomasti aurinkoisista talvilenkeistä. Kevät ja kesä olivat myös hienoja, samoin syksyllä oli upeita kelejä. Jouluksi tuli vielä lumi maahan. Upeat neljä vuodenaikaa siis oli tänä vuonna, toivottavasti jatkossakin. 

Jos haluat katsoa kuvia tarkemmin, klikkaa ne auki. 
Monesta kisakuvasta kunnia kuuluu Maarit Karhu-Teiskoselle. 







Pelkkää iloa alkuvuosi ei ollut, sillä helmikuussa Trixiltä löytyi pahanlaatuisia nisäkasvaimia ja ne leikattiin maaliskuun alkupuolella. Pienten komplikaatioiden jälkeen (haava oli todella pitkä, koska varoiksi poistettiin koko vasen rivi) Trix alkoi pian toipua ja kahden kuukauden kuluttua leikkauksesta päästiin kunnolla treenaamaan kohti karsintoja.

Karsinnat siirtyivät alkuvuodesta eteenpäin koronarajoitusten takia ja ne päästiin aloittamaan vasta 22.5. Niihin en päässyt vielä mukaan. Meidän karsinnat alkoivat 5.6. ja osallistuimme näin ollen vain kolmeen. Ekasta saimme kakkostuloksen ja seuraavista ykkösen. Paljon sattui kaikenlaista, kyllä siinä tuskan hiki valui. Kovasti me kuitenkin treenattiin. 




Myös Frii ja Jox ahkeroivat, joskin kakkosroolissa. Frii on ollut koko vuoden todella reipas ja innokas tokoilija. Sen kanssa on todella mukavaa tehdä töitä nykyään. Sillä on vilkas pää ja asiat unohtuvat nopeasti eikä se koe täsmällistä työtä kovin kannattavaksi. Nyttemmin olen oppinut, kuinka viedä sitä eteenpäin ja tulokset ovat näkyneet kyllä. Se kilpaili kesällä avo-ykkösen ja joulukuussa voi-ykkösen. Nyt sitten kohti korkeinta luokkaa. Olen tosi ylpeä meistä kahdesta. Se ei ole nopea eikä näyttävä mitenkään ja monesti vielä mokailee. Mutta niin paljon olen sen kanssa oppinut ja ehkä siksi on niin mahtavaa nähdä sen tekevän tokoa silmät loistaen – sen aiemman motivoitumattoman koiran sijasta. Lisäksi Frii on tehnyt Peten kanssa aksaa kerran viikossa –tahtiin, joten se on meidän uraohjus. 



Jox on myös kasvanut paljon mentaalisti. Se on edelleen impulsiivinen ja reagoi vahvasti tiettyihin asioihin, mutta monet asiat ovat parantuneet huimasti. Tokossa se on aika levoton sekä kiihtyy ja turhautuu nopeasti, mikä tekee uusien asioiden esittelystä hankalaa toisinaan. Se on äärettömän kiltti ja yrittää tehdä kaikki oikein. Se on ollut hyvä opettaja minulle ja pakottanut katsomaan asioita ihan eri kantilta. Jox on lisännyt intensiteettiä koko ajan sitä mukaa, kun on oppinut asioita. Sitä ei ole koskaan hetsattu tms, mistä olen tosi tyytyväinen. Sen pää ei olisi varmaan kestänyt yhtään lisäkuormaa. Muutoinkin sille on joutunut antamaan paljon aikaa kehittyä ja koko ajan on pitänyt muistaa, ettei ole kiire minnekään. Koko homma olisi voinut mennä ihan pieleen ja olen tosi kiitollinen monista hyvistä  neuvoista silloin, kun se oli alle vuotias. Pidän siitä kyllä äärettömän paljon. Se rakastaa ihan kaikkia, ihmisiä ja muita koiria. 





Keväällä Pete sai harrastusautonsa taas liikenteeseen ja vietti autoporukassa monia mukavia hetkiä pitkälle syksyyn asti. Mihinkään pidempiin autoreissuihin ei oikein koronan takia päässyt, mutta lähistöllä järjestettiin kuitenkin kaikenlaisia tapahtumia. Lisäksi Daltoneiden kanssa oli ilmeisen kivoja reissuja Suomessa. 


Kesäkuussa ihana Zip täytti 12 vuotta. Se eli normaalia, reipasta elämää kulkien mukana lenkeillä ja osallistui kaikkiin touhuihin. Se oli oma iloinen itsensä ja leikki kovasti. Lenkeillä se kiipeili tuttuun tapaansa kallioilla ja kivillä. Toisinaan sillä oli vaisumpia päiviä ja pari kertaa vatsataudin tapaista, ohimenevää tautia. 






Kesällä Friille tuli uimisesta kurjaa ihottumaa, joka paheni vähitellen kaikista pesuista ja hoitoaineista huolimatta. Syy ei selvinnyt tutkimuksissa. Ihottuma levisi vatsasta kylkiin ja koko iho oli pelkkää ryhelmää ja mätäpesäkettä. Olimme jo ihan epätoivoisia, mutta sitten se alkoi parantua. Toivottavasti se vielä saa uida, sillä se on sille ihan ykköspuuhaa. 

Heinäkuussa kisattiin SM-kilpailut, jotka menivät meiltä penkin alle Trixin nollatessa ohjatun. Tänä vuonna karsinnoissa oli niin vähän koiria, että mekin pääsimme mukaan joukkueeseen huonosta kisahistoriasta huolimatta. En olisi edes halunnut mukaan, vaan tavoittelin varapaikkaa. Olin niin epävarma enkä luottanut osaamiseemme yhtään. Elokuun alkupuolella sitten lähdimme matkaan kohti Sveitsin MM-kisoja. Menimme Pipsan ja Misun kanssa samalla autolla ja Christa ja Katja tulivat toisella samaa matkaa. Yleensä olemme lentäneet, mutta nyt päätimme koronatilanteen vuoksi autoilla. Matka meni hyvin ihan parhaassa seurassa, mistä vielä kiitos! 

Matkalla sattui kaikenlaista jännittävää, mutta perille pääsimme aikataulussa. Hotelli oli kiva, reilun vartin ajomatkan päässä kisahallista. Oli tosi kuuma, yli 30 astetta eikä huoneessa ollut ilmastointia. Hallissa oli onneksi viileää, kiitos seinän toisella puolella olleen jääkiekkkohallin. Oli rankka reissu, mutta omaksi ja varmaan kaikkien muidenkin hämmästykseksi selvisimme finaaliin (sijalta 19, kun 20 pääsi) ja finaalissa pinnistimme kaiken huipuksi pronssille. Kukapa olisi uskonut, kaikkien vaikeuksien jälkeen. Maarit ja Gwen voittivat upeasti maailmanmestaruuden! Me entiset elovenat olimme aikas ylpeinä palkintopallilla. Saimme myös joukkuepronssia, kiitos hienon joukkueen! Lähtökohdat eivät olleet ihan helpot kuitenkaan. Puolentoista viikon matkalta selvisimme hienosti terveinä kotiin ja haimme muut koirat kotiin niiden mahtavista hoitopaikoista. Kiitos asianosaisille! 








MM-kisan jälkeen Trix lepäsi pari viikkoa ja sai hoitoja. Sitten alkoikin uurastus kohti Turun PM-kisoja, jotka pidettiin syyskuun lopussa. Muita koiria en juurikaan ehtinyt treenailla, joten niiden kesätreenaus oli aika vaatimatonta. Osallistuimme myös valmennusrenkaan leirille Asikkalassa.



Juuri ennen kisoihin lähtöä Zip meni huonoon kuntoon yhdessä päivässä. Se ei halunnut kävellä ja ilo oli kadonnut. Jouduimme sen päästämään pois lähtöä edeltävänä päivänä. Veläkin alkaa itkettää, kun ajattelen sitä. Onneksi saimme sen heti aamusta Porvoon Aveciin, missä oli tuttuja ihmisiä vastassa. Olin hyvin rauhallinen ja jotenkin shokissa. Mietin teinkö oikein, mutta ei ollut oikein vaihtoehtoja. Sillä oli epäily suolistokasvaimesta ohutsuolen alueella. Loppuun asti saimme olla yhdessä ja edelleen Zipun katseesta näkyi syvä luottamus ja turvautuminen minuun. Saimme pitää sen 12 vuotta. Ajattelin aina, että se lähtee sydänvian takia, mutta niin ei käynyt. Sellaista sielunkumppania en olisi voinut kuvitellakaan. Olen monesti miettinyt, miksi sain tuollaisen koiran. En tiedä, mutta niin kiitollinen olen kaikesta. Mutta suru on edelleen läsnä,  toisinaan vielä vahvempana kuin aiemmin. Jotain puuttuu eikä kakki tunnu ihan samalta kuin ennen. Mutta aika auttaa.



PM-kisat olivat minulle vaikeat kaiken tapahtuneenkin takia. Olin vuoroin surullinen ja vuoroin jopa vihainen – en tietenkään koiralle vaan kaikelle. Pitkä lenkki kisaa edeltävänä päivänä auttoi vähän. Ensimmäinen päivä ei mennyt kovin hyvin mm ruudun eteenmenon korjausten takia. Taisimme olla 7. sijalla. Toisena päivänä pääsin ensimmäisenä kehään. Olin aika jäätävässä mielentilassa ja keskityin hyvin. Isoja virheitä ei nyt sattunut ja  nostimme sijoitustamme loppupeleissä pronssille asti! Ihan kaikkea tuomarit eivät nähneet… Mari ja Roima voittivat upeasti ja saimme myös joukkuekultaa. Oli vaikeaa kisata ja vaikeaa oli palata kotiin ja aloittaa normaali arki ilman Zipua. Jotenkin sitä selvittiin. Tein ihania pitkiä lenkkejä eri paikoissa, mutta tuttuihin paikkoihin en pystynyt heti menemään. 












Trixin kanssa saimme niin paljon menestystä, ettei oikein tajuakaan. PM-kisan jälkeen Trix jäi ansaitulle lomalle. Kun aloimme treenata, huomasin sen olevan aika vino ja astuvan lyhyempää askelta vasemmalla takajalalla. Nyt sitä on hoidettu, se on levännyt ja lenkkeillyt. Edelleen vasen kylki on tiukka ja lyhyempi, mutta suunta on parempaan. Epäilynä on kevättalven leikkausarven kiinnikkeet, jotka kiristävät. Tämä on varmaan hinta, mikä joudutaan leikkauksesta maksamaan. Vaihtoehtoja sille ei ollut, joten turha jossitella. Nyt vaan jatketaan parhaamme mukaan. Muutaman kerran Trix on jo treenannutkin vähän eikä ole mennyt huonommaksi. Katsotaan, mitä tapahtuu ja ehdimmekö oppia uudet liikkeet ennen maaliskuun karsintoja. Koiran mukaan mennään. Se on antanut minulle jo niin paljon menestystä, että mitään syytä rutistaa ei oikeasti ole. Mutta toivon silti!

Koirien menestyminen vaatii paljon muutakin kuin treenaamista. Kiitos Nutrolinille yhteistyöstä ja toimivista tuotteista ja Riemukaupalle mahtavasta palvelusta (täältä saa ihan parhaat tokotarvikkeet)! Kiitos myös kaikille koirien fysiikkaa hoitaneille!






Työrintamalla meni mukavasti, vaikken ulkomaille päässytkään vuoden alkupuoliskolla lainkaan koronatilanteen takia. Keväällä pääsin pitämään yhden kansainvälisen nettiseminaarin, mikä oli jännä kokemus. Syksyllä tein kolme reissua Hollantiin, Norjaan ja Ruotsiin koronatilanteen ollessa siedettävä. Oli niin kivaa! Kiitos kaikille ihanille asiakkailleni täällä ja muualla sekä yhteistyökumppaneilleni luottamuksesta! 

Pete on ahkeroinut normaalisti töissä Fazerilla, sekä etänä että normisti. Arki on ollut kaiken kaikkiaan tosi mukavaa. 

Kaiken huipuksi me ja lähipiiri olemme olleet terveinä ja päässeet tapaamaan lähes normisti, joskin osaksi ulkosalla. Liikuntaa on tullut harrastettua säännöllisesti niin, että kuukauden keskiarvot ovat olleet yli 10000 askelta päivittäin. Treeneissä tulee liikuttua tosi paljon, kouluttaessa ei niinkään. Älykello on kyllä hyvä motivaattori ja on ollut mielenkiintoista seurata askelten kertymistä. 

Vuosi 2021 on ollut siis hyvin vaiheikas. Perhe, ystävät, korona, Zipu, Trixin leikkaus ja kuntoutukset, edustusmatkat, kisaaminen, treenit, työ, lenkkeily, arki– siinähän se, koko paketti. 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Tuokoon se tullessaan paljon iloa ja toivoa! 








30.1.2019



SM-11 POHJ TVA FIN TVA DK TVA SE TVA FI AVA FI AVA-H BH 
Tending Pawnee "Meg"

21.9.2005 - 2.11.2017


Klikkaa halutessasi kuvia suuremmaksi.


IN MEMORIAM MEG

Meg saapui meille marraskuussa 2005 Tending-kennelistä. Se tuli minulle tokokoiraksi ja oli ensimmäinen paimenkoirani. Meillä oli kolme borderterrieriä ja niiden laumaan pörröinen pikku-Meg liittyi sulavasti. Suorastaan liiankin sulavasti, sillä se ei niitä kunnioittanut yhtään. Jo ensimmäisenä iltana se istahti tiukan borderinarttumme Wilman päälle eikä juurikaan piitannut sen vastalauseista. Alusta alkaen se tiesi, mitä halusi eikä juuri välittänyt meidän piipityksistämme. Jos se halusi juuston pöydältä, se otti sen ja tuli syömään sitä sohvalle meidän viereemme. Se teki juuri niin kuin se tahtoi eikä nähnyt siinä mitään kummallista.







Etukäteen olin ajatellut suuria menestyksestämme tokomaailmassa. Näin itseni seisomassa korkeimmalla pallilla uljaan koirani kanssa ja kuuntelemassa isänmaallisesti Maamme-laulua. Valitettavasti olin niin itseäni täynnä, että saatoin mainita haaveestani muillekin – tulin sitä katumaan enemmän kuin kaksi kertaa…

Todellisuus valkeni aika pian, kerrassaan liiankin pian. Meg ei välittänyt minusta juurikaan. Se oli alusta pitäen Peten koira. Sitä ei vain meikäläinen kiinnostanut. Jos yritin leikkiä sen kanssa, se saattoi hyökätä kohti naamaani ja viedä lelut pois läheltäni. Sen tuijottava ilme oli jäätävä. Toisinaan, kun en kestänyt sen tuijotusta enää, laitoin sen päivälevolle aitaukseen ja suljin oven helpottuneena. Jos sitä yritti komentaa, se huusi suoraa huutoa, vaikkemme edes koskeneet siihen. Kotona se yritteliäästi koetti tuhota kaiken. Asiaan ei auttanut se, että olimme aika avuttomia sen kanssa alkuun. Terrierit olivat selkeitä ja ne uskoivat kehotusta. Megin kanssa olimme varovaisia, sillä meille oli kerrottu bordercollien olevan herkempiä ja kiltimpiä kuin terrierit.

Yritimme toki tehdä jotain yhdessä, mutta en vain saanut sitä innostumaan. Jos Pete tuli paikalle, se ryntäsi innoissaan hänen luokseen ja jätti minut makkaroineni seisomaan nöyryytettynä. Hallitreeneissä teimme meille jopa treeniaitauksen estesiivekkeistä, mutta sieltä se murtautui aina ulos. Pentueen yhteistapaamisissa olin nolo, sillä pentu harvoin vapaaehtoisesti palasi luokseni, jos se pääsi valitsemaan minne mennä. Muut pennut olivat ihan eri tasolla ja osa tuntui aivan huikeilta alusta asti. Megin kasvaessa alkoi tilanne helpottaa. Mutta voi mitä paineita silloin otin.Tending-koira ja kaikkea.

Pentutapaamiset oli kyllä oikeasti kivoja ihanine ihmisineen!


Leirikin me pidettiin Hollolan Upilassa


Olin aika epätoivoinen. Muiden kanssa Meg teki hyvin juttuja, mutta se ei paljon auttanut. Haaveeni MM-voitosta kääntyivät ihan vaan möllitokoon pääsemiseen – sitten joskus. Niin luovuttanut olin, että muistan sanoneeni ääneen Megin ollessa puolivuotias, että omasta puolestani voisin hyvin myydä sen. Miten en silloin osannut tietää, miten ihana koira siitä meille tulee?





Megin ollessa kymmenkuinen se toi minulle ensimmäistä kertaa lelun. Muistan sen vieläkin. Istuin työhuoneessa koneella, kun se tuli vetolelun kanssa. Taisin itkeä pirauttaa ilosta. Sen jälkeen tilanne vähän helpottui ja se alkoi huomata minutkin. Mutta vain, jos se sai siitä hyötyä. Tämä ei pätenyt Peteen, joka oli Megin elämän keskipiste. He aina ymmärsivät toisiaan täydellisesti. Kakkoslajissaan agilityssa se olikin hurjan kiva alusta lähtien, mikä tietysti söi minua aika lailla.










Meg oli tokossa hyvin häiriöherkkä ja kiinnostui kaikesta ulkopuolisesta aina kovasti. Eikä se oikein nähnyt mitään järkeä ottaa tokoa niin tosissaan tai juosta kovaa, koska toko ei ollut riittävän jännittävää. Olin innokas treenaaja ja vaikkei koira jaksanutkaan puuhastella kuin viisi minuuttia, pääsimme kuitenkin jotenkin eteenpäin jopa niin, että  aloitimme kilpailemisen Megin ollessa reilun vuoden. SM-kisojen alokasluokassa selvisimme jopa kolmannelle tilalle yllättäen itsemme ja kaikki muutkin. Pääsimme myös valmennusrenkaaseen, koska Megille sattui valintatilaisuudessa hyvä päivä. Renkaassa silloinen kouluttajamme John Eklöf laittoikin minut sitten järjestykseen heti ensimmäisellä leirillä ja sain esitettyä Megille jo jonkinlaista tolkullista asiaa kuuntelemisesta ja tekemisestä. Meg oli vain liian viisas minulle. Se tiesi, milloin olin heikoilla ja osasi käyttää sitä ovelasti hyväkseen. Se oli aikamoinen nöyryytyksen leiri – kun istuu metsässä itkeskelemässä pari tuntia, ei enää kuvittele itsestään liikoja. Sen jälkeen kuitenkin tahti muuttui ja suhde koiraan selkeni ja sitä kautta parani. Opin hyväksymään koiran heikkoudet ja vahvistamaan sen hyvää tekemistä. Sain paljon apua treenikavereilta ja kouluttajilta.



John Jonte Eklöf, Tending-leiri Punkalaidun
Valmennusrengas 2009

Valioitumisen jälkeen jatkoimme sitkeästi kohti arvokisoja. Pääsimme neljästi SM-finaaliin, joista kolmessa sijoituimme hyvin (9., 8. ja 6. sija). Onnistuimme kerran jopa karsinnoissa ja pääsimme ensin varakoiraksi Ranskaan ja lopulta joukkueeseen Tanskan PM-kisaan. Kummastakaan emme saaneet henkilökohtaista menestystä. Kokemusta sen sijaan saimme roppakaupalla. Kävimme kisaamassa myös Ruotsissa ja Tanskassa saaden molemmista ykköstuloksen. Jälkeenpäin ajatellen Meg kuitenkin pärjäsi hyvin tokossa ja pääsimme todella pitkälle sen kanssa. Etenkin kun ottaa huomioon huonon alun. Sen kanssa olisi pitänyt rakentaa suhdetta ja asennetta koko ensimmäinen vuosi eikä keskittyä hätäpäissään tekniikkaan.

Piirinmestaruus

Matkalla kisoihin kohti Ruotsia


Hauska reissu Padasjoelle epiksiin - kuvat Arja Heiskanen




Koko ajan rinnalla Meg teki aksaa Peten kanssa menestyen hyvin. Vuonna 2011 he voittivat jopa Suomenmestaruuden. He osallistuivat useisiin karsintoihin ja SM-kisoihin. Kahdesti he voittivat BAT:n joukoissa SM-joukkuekultaa. He olivat myös EO-joukkueessa. Agilitya Meg rakasti ja se sopi erinomaisesti Peten kaveriksi. He ymmärsivät toisiaan vuosien kokemuksella. Meg ei ollut mikään ketteryyden perikuva, koska se oli aika iso ja pitkälaukkainen, mutta ajoiltaan se sijoittui kuitenkin ihan kärkijoukkoon. Sen suurin heikkous oli varmaan kontaktit, mitä se nyt ei aina muistanut ottaa. Aksa oli sen mielestä niin kamalan kivaa.

SM1 2011

SM-joukkue1 2010

SM-joukkue1 2014


Helsingin kp:n maksimestarit (BAT)
SM Seniorit1 2010


EO Ruotsi 2012






Normaali elämä sujui helposti Megin aikuistuttua. Koirat tulivat hienosti toimeen keskenään. Nelivuotiaana Meg sai toisen bordercollien kaverikseen Zipun saavuttua taloon vuonna 2009. Niistä tuli oiva pari, sillä Zip oli sen nöyrä ja aulis seuralainen. Kaikki, mitä Meg teki, oli sen mielestä mahtavaa. Vuoteen 2010 asti meillä oli vielä borderterrierit Wilma ja Leevi. Nuorimmat borderin Topin menetimme tapaturmaisesti jo vuonna 2007. Vuonna 2014 tuli Zipun lapsi Trix, jonka Meg otti myös kärsivällisesti vastaan. Laumadynamiikka oli aina kunnossa Megin aikana, koska se oli niin hyvä muiden kanssa. Se oli meidän matroona.

Zip ja Meg
Meg opetti Zipulle metsäkäyttäytymisen sääntöjä

Oma lauma, jonka kanssa ei ikinä ollut ongelmia
Tämä trio oli ihana

Kavereitakin riitti, kuvissa osa nuoruudenkin tapaamisista 


Meg harrasti muutakin kuin aksaa ja tokoa, mutta vain kokeellisesti. Kävimme muutaman kerran lampailla (viimeisellä kerralla lampaat karkasivat metsään ja kesti viikon saada ne takaisin...) ja muutaman kerran jäljellä (tämä oli hupaisaa, koska teimme itse kaiken väärin). Voi näistä olisi monta hauskaa tarinaa. Aika ja innostus eivät vain riittäneet näiden lajien jatkamiseen. Koira olisi kyllä tykännyt.


Meg kävi myös 2 näyttelyssä, joista toisesta T ja toisesta ERI... 





Reissasimme paljon Keski-Euroopassa Megin ollessa nuorempi. Meillä oli retkeilyauto, jolla kurvailimme turisti- ja kisamatkoilla. Olimme reissussa aina kolmisen viikkoa ja kuljimme eri puolilla kisaamassa aksaa. Kävimme mm Englannissa vuonna 2007. Mukana olivat Meg ja Topi. Nuo olivat hauskoja lomia!

Englannin reissulla treenasin ekoihin
SM-kisoihimme ALO-luokkaa.
Oli hienot treenimahdollisuudet!







Meitä koko ajan auttanut ja tukenut kasvattaja arvosti Megin vahvaa luonnetta ja terveyttä ja halusi käyttää sitä jalostukseen. Se saikin neljä pentua vuonna 2010. Niistä se ei alkuun pitänyt, mutta loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Pennuista kasvoi kivoja harrastuskoiria.






Vuonna 2012 lopetin Megin kanssa tokoilut ja Pete sai koiran kokonaan agilityyn. Tosin hän kilpaili Megin kanssa vielä kaksissa tokon SM-kisoissa, mutta ilman finaalipaikkaa. Meg heitti entistä enemmän lekkeriksi tokossa ja niin ollen se puuha loppui. Se nautti elämästään täysillä, kun sai painella agilityssa ja viettää superaikaa Peten kanssa – ja minunkin kanssani lenkeillä ja muussa elämässä. Se rakasti lenkkejä, uintia ja kaikkea mielenkiintoista. Vanhemmiten se jekutti vieraita koiria leikkimään kanssaan ja nautti leikkimisestä niiden kanssa. Sillä oli aina monta puuhaa menossa eikä elämäniloa puuttunut.

Narupallo ja sen lennättäminen oli mahtavaa
Samoin metsärallattelu
Megin johdolla, mukana myös hoitokoira Nano


Meg oli vesipeto, se rakasti uimista ja otti sen vakavasti
Lahjan kanssa rannalla


Eläkkeelle Meg siirtyi kymmenvuotiaana, edelleen hienossa kunnossa.  Vauhti oli kuitenkin jo vähän hidastunut ja ehkä hypytkin teettivät enemmän työtä. Viimeiset kisat olivat piirinmestaruudet vuonna 2016, joissa Meg oli toinen. Päätimme ilman muuta antaa sen nauttia terveistä eläkepäivistä. Meg olikin koko elämänsä kovin terve lukuun ottamatta paria varvas- ja kynsivammaa. Sitä oli aina treenattu säästeliäästi ja pidetty huolta fysiikasta. Se oli terve myös päästään ja se oli hyvin luotettava pienten lasten ja vieraiden, aggressiivistenkin koirien kanssa. Se oli niin vahva, ettei sen tarvinnut välittää. Se vain itsevarmana lähti pois. Mutta laittoi kyllä hanttiinkin, jos oli pakko. Ja osasi se komentaa kaikkia nuorukaisia olemaan kunnolla loppuikänsä. Ja olivat ne.

Meg ja Janina


Meg oli iso persoona. Se oli niin täynnä itseään, ettei sitä voinut kuin ihailla. Megin mielestä leikkiminen oli loppuun asti ihan parasta, samoin se sai tehdä pientä aksaa loppuun asti. Sen lempipuuhaa oli juosta ympäri sorakuopan reunaa ja se olikin meidän must-juttu jokaisella lenkillä. Zip oli sen nöyrä ihailija ja ne tulivat aina hyvin toimeen keskenään. Meg ei ollut tuhma koira, mitä nyt alkuun pyöritteli meitä miten halusi. Loppujen lopuksi sen kanssa ei koskaan tarvinnut keskustella suurista asioista – pienistä kyllä, koska sen mielestä aina kannatti yrittää.

Megillä oli mieliinpainuva, tuijottava katse pienestä asti


Opin pitämään Megistä aina vain enemmän ja enemmän vuosien mittaan. Osasin arvostaa sen iloisuutta, vahvuutta, päämäärätietoisuutta ja vilpitöntä tahtoa. Se oli aina äärimmäisen luotettava sitä käsitellessä ja aina luotettava suhteessa ihmisiin ja koiriin. Loppuun asti se säilytti elämänilonsa ja jaksoi paneutua kulloinkin tekeillä olevaan puuhaan koko sydämestään. Sen silmät loistivat innosta. Se tuotti meille niin paljon iloa. Ja ehkä se on niin, että niihin ”vaikeampiin” koiriin tulee kuitenkin luotua vahvimmat siteet. Meg opetti niin paljon koirista, etten ilman sitä olisi koskaan päässyt mihinkään.

Megistä olisi niin paljon hauskoja tarinoita kerrottaviksi. Sen vankkumattomasta oletuksesta, että aina voi yrittää vähän oikaista kotielämässä. Sen keinoista saada haluamansa. Sen tavasta joka tapauksessa tehdä haluamallaan tavalla. Sen suunnattomasta itsevarmuudesta. Mutta jääkööt ne tarinat vain meidän muistoihimme.

Mitä - sanoitko jotain?

Meg menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen kotona aamulla 2.11.17 sen ollessa 12-vuotias. Sen persoona oli niin iso ja se oli aina niin läsnä, että se jätti jälkeensä ison aukon. Olimme vähän hukassa, koiratkin. Koti tuntui kovin tyhjältä ja ikään kuin odotimme pitkään sen vielä tulevan täyttämään sen. Petelle Megin menettäminen oli raskasta, olihan Meg hänelle todella rakas. Edelleen muistan Megiä lähes joka päivä kotona tai lenkillä ikään kuin vilaukselta, mutten enää sure. Kädet muistavat vielä sen turkin ja muistan, miltä sen kuono tuoksuu. Toivon, ettei sitä päivää tule, kun en enää muista.

Toivon myös, että tapaamme vielä joskus. Meg sen ehkä jo tietää.

Kiitos Megin mukana kulkeneille!

Rakasta Megiä ilolla muistellen Oili